Vanyan Keskeneräisten Tarujen Kirja osa 1: Ne, joilla oli siivet (2011)

2. “Koti”

“No oliko teillä mukavaa?” äiti kysyi kun kuuli hälinää eteisestä. ”Joo, tosi kivaa!” Naila huusi juosten suoraan keittiöön, jossa äiti oli kuorimassa paruja. ”Ja arvaa mitä! Katso mitä minä sain!” tyttö huudahti ja aivan säteili onnesta osoittaessaan eteiseen. Äiti nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja kurkisti nurkan taakse. Paru ja veitsi putosivat lattialle. ”Hyvä tavaton! Bairre!” hän huudahti katsahtaessaan kummissaan mieheensä. ”Onko se enkeli?” Isä ja tytär nyökkäsivät melkein samanaikaisesti.

Äiti pudisteli epäuskoisena päätään. ”Voi, Bairre! Mitä sinä olet tehnyt?” hän voivotteli vieläkin hieman hämmentyneenä. ”Ottaa nyt enkeli lemmikiksi. Ja vielä lapselle!” Mutta isä vain kohautti olkiaan. ”Naila lupasi hoitaa sen täysin itse ja sen hän, Ancatra vieköön, saa tehdä, sillä minä en tuota oliota rupea paasaamaan,” hän sanoi rauhallisesti mutta tiukasti. ”Äiti, etkö sinä pidä siitä?” kysyi Naila kietoen kätensä naisen vyötärön ympäri. ”Onhan se kiva, mutta tiedätkö sinä, muru, enkelit ovat varmasti aika vaikeita hoidokkeja,” äiti vastasi vakavana sipaisten tyttärensä poskea. ”Ne eivät ole mitään tavanomaisia lemmikkejä!”

”Tiedätkö, mitä eläinhoitaja sanoi? Hän sanoi, että oikeasti Lindi on ainakin satavuotias! Satavuotias, vaikka se näyttää noin pieneltä! Uskotko? Vaikka oikeastaan ihmisen vuosissa se on vasta kaksikymmentä. Ja sitten…” Naila höpötti ja alkoi nauraa iloisesti. ”…sitten kun Lindi pääsi ulos häkistä, niin se yritti lennellä ja tehdä kaikkea hassua, vaikka sen siivetkin olivat ihan jäykistyneet siellä häkissä, niin ettei se oikeastaan pystynyt edes lentämään. Ja isä ja eläinhoitaja yrittivät saada sen kiinni.” Äiti ei oikeastaan kuunnellut, mutta hymyili kun näki tyttärensä nauravan ja silitteli tämän mustaa tukkaa. ”Sanoitko sinä, että sen nimi on Lindi?” hän kysyi ja katsahti häkissä kyyhöttävään olentoon. ”Joo, eikö ole kiva nimi?”

”Minä kun olin huomaavinani… Niin, tulepas tänne Naila. Et sinä voi antaa tytön nimeä poikaenkelille.” äiti viittoili ja Naila käveli hämmentyneenä häkin viereen. Hän pureksi huultaan hetken ja sanoi sitten: ”Hmm… No, sitten sen nimeksi tulee vaikka… Vaikka Zuri!”

”Zuri? Sehän tarkoittaa valkoista. Se onkin hyvä nimi tuolle”, isäkin puuttui puheeseen.

”Hei, Zuri!” Naila tervehti pelokasta olentoa, joka oli käpertynyt niin pieneksi kuin mahdollista. Nailan ääni ja lämmin hymy saivat sen kuitenkin lähestymään hitaasti tyttöä, joka heilutteli sormiaan rautalankojen välissä. Zuri katsahti arasti ensin isää ja äitiä, jotka olivat jo palanneet omiin puuhiinsa. Sitten oli Nailan vuoro, mutta kun tyttö edelleen näytti hyväntahtoiselta, Zuri lähestyi ja nuolaisi hieman tytön sormia. ”Hehe! Hei vain, Zuri.” Naila ujutti sormiaan hieman pidemmälle silittääkseen enkeliä ja hänen riemukseen Zuri siirsi päätään lähemmäksi. Päälaelta lähtevä pitkä kullankeltainen karva oli kuin silkkiä. ”Voi, että sinä olet söpö”, Naila huokasi.

Naila makasi valveilla katsellen mustaa taivasta. Hän hätkähti joka kerta kun salama jyrähti. Hän vapisi pelosta ja veti peiton päänsä yli käpertyen niin pieneksi kun mahdollista. Aivan läheltä kuuluva iso jyrähdys sai kyyneleet valumaan poskille ja Naila potki peiton syrjään, nappasi häkin avaimen työpöydältä ja syöksähti itkien enkelin luo. Zuri heräsi tytön kolisteluun ja kun häkki saatiin auki, se ojensi kätensä Nailaa kohti. Tyttö tarttui tiukasti enkelin käteen ja sanoi itkuisella äänellä: ”Tule, Zuri! Tule minun viereeni nukkumaan!”

Sitten jurähti taas ja Naila kietoi kätensä tiukasti Zurin ympärille, vaikkei ylettynytkään kuin vyötäröön. ”Ole kiltti, Zuri! Minua pelottaa!” tyttö itki, irrotti äkkiä otteensa ja juoksi sänkyyn. Zuri ei oikein tiennyt miten sängyssä oltiin, mutta siihen se kiipesi ja asettui makuulle ottaen Nailasta mallia. Naila kiehnäsi itsensä aivan sen viereen ja leikitteli kultaisilla hiuskiehkuroilla. Ja aina kun jyrähti, hän ummisti silmänsä ja painautui aivan enkeliä vasten, joka tyttöä rauhoittaakseen silitteli arasti tämän poskia ja tummia hiuksia. Se työnsi kuononsa aivan lähelle ja nuuhki ja sen rauhallinen hengitys ja lämpöä hohkaava keho tuuditti Nailankin lopulta uneen.

Naila kiljui ja ulisi niin kovaa ja korkealta kuin vain voi, kun isä repi Zuria pois sängystä. Pois lapsen luota. Enkeli sähisi ja irvisteli hieman. Se tiesi mitä Bairre voisi tehdä. Se ei uskaltanut vastustaa enempää. Se halusi vain olla lähellä tuota lasta.

Äiti tuli aamutakissa huoneeseen ja kyykistyi rauhoittelemaan lastaan. ”Hyss… Naila… Naila, mitä sinä kiljut?”

”Iiiii….! Isä yrittää viedä Zurin pois!”

”Nigave! Haetko kaulapannan työhuoneesta!” Bairre huusi metelin yli. ”Ja tuotko samalla työkalupakkini! Tämä peto täytyy panna kunnolla kiinni.”

Naila kiljui ja huusi edelleen kurkku suorana. ”Yäääh…! Isä! Älä koske! Isä...! Minä inhoan sinua! Inhoan!” ja hän hautasi päänsä petivaatteisiin ja puhkesi parkuvaan itkuun. Zuri näytti haastavasti hampaitaan Bairrelle ja riuhtoi ja läimäytteli siipiään ajaakseen ahdistelijansa pois. Mutta Bairre oli iso ja vahva ja hänen tiukka otteensa enkelin kyynärtaipeista piti. Äidin palattua tarvikkeiden kanssa Bairre napsautti paksun rautaisen pannan olennon kaulaan ja kahlitsi sen kiinni huoneen seinään. Kauas sängystä ja työpöydästä. Kauas Nailasta. Mahdollisimman kauas.

-Kiitokset K:lle, joka toimi tuohon aikaan lukijanani ja palautteenantajanani :)

Tarinan ensimmäisen osan löytää täältä:

 http://celerana-chan.deviantart.com/art/Ne-joilla-oli-siivet-1-luku-271185169

Suomalainen mytologia: Kosmorgafia eli maailman rakenne

Suomalaisten käsitys maailman rakenteesta perustuu ikivanhaan pohjoiseuraasialaiseen maailmankuvaan. Siinä horisontaalinen ja vertikaalinen hahmottaminen ovat sulautuneina yhteen.  Horisontaalista mallia voisi kutsua teltta-malliksi ja vertikaalista mallia kerros-malliksi.

Teltta-mallin mukaan maailma on pyöreä levy, jonka ylle taivas kaareutuu telttakankaan tavoin. Pohjantähti, taivaannapa, toimii akselina, jonka varassa taivas pyörii. Vertikaalisesti maailma on jakautunut kolmeen kerrokseen: ylämaailmaan, keskiseen maailmaan ja alamaailmaan. Ylinen ja alinen maailma jakautuvat vielä itsessään korroksiin, Suomessa kuuteen tai yhdeksään. Ylisessä maailmassa asuvat korkeimmat jumaluudet, kuten luojajumala(t). Alamaailma puolestaan on kuoleman valtakunta, Manala, Tuonela tai Pohjola, jota hallitsee luojajumalan vastustaja. Sekä ylinen että alinen kuuluvat Tuonpuoleiseen, ihmisille näkymättömään maailmaan. Keskinen on ihmisten maailma, Tämänpuoleinen, mutta sielläkin asuu henkiolentoja, haltijoita, jotka silloin tällöin näyttäytyvät ihmisille.

Maailman keskuksessa kohoaa maailmanpuu, maailmanvuori tai maailmanpylväs, jonka juuret ovat Manalassa ja latva tai kärki kohoaa maailmojen läpi ylimpään taivaaseen, missä se kiinnittyy Pohjantähteen. Maailmanpuu on suuri tammi, joka täytyy kuitenkin lopuksi kaataa, sillä se kasvaa liian suureksi pimentäen auringon ja kuun. Tammi kaatuu ”poikki Pohjolan joesta”, eli sillaksi kuoleman valtakuntaan. Lisäksi runot kertovat, että sen lastuista tehtiin noidan nuolet eli kaikenlaiset inhottavat vaivat. Useat tutkijat ovat yhtä mieltä siitä että Kalevassa esiintyvä salaperäinen Sampo on alkujaan ollut maailmanpatsas. Maailmanvuori puolestaan on Pohjolan kivimäki. Joidenkin lähteiden mukaan maailmanpatsas Sampo on pystytetty maailmanvuoren päälle.

Pohjoilla kansoilla kuoleman valtakunta sijaisee pohjoisessa, kylmässä ja pimeässä ilmansuunnassa, jonne myös monet suuret joet Pohjois-Euraasiassa laskevat (esim Ob-joki Venäjällä). Tuonelaan pääsikin vesireittejä, kuten jokia, pitkin, eikä sinne näin ollen tarvinnut itse osata. Kuten kreikkalaisilla, myös suomalaisilla Tuonela sijaisee joen takana, jonne lautturi, Tuonen tytti, vie vainajat. Kuoleman valtakunta on siis horisontaalisesti hahmotettuna sijainnut pohjoisessa mutta silti vertikaalisesti ”alhaalla”, maan alla (>vrt. maan ala, Manala).

Pohjoisessa sijaitsevat myös ihmisten maailman äärimmäiset rajat, meri, joki tai jyrkkä reuna. Meren keskellä on pyörre, Kurimuksen kurkku, joka imee kaiken lähistöllä olevan sisäänsä maailmojen läpi. Joka sinne joutuu, ei koskaan palaa takaisin. Kurimus on myös käsitetty tuopuoleiseen johtavaksi aukoksi. Maailman viimeisellä rajalla sijaitsee myös Turjan tai Rutjan koski. Se on syvänne, jonne taudit manataan.

Lisälukemistoa esim. Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko 

Skandinaavien mytologia: Maailman synty

Olen viime aikoina alkanut kiinnostua skandinaavien ja viikinkien mytologiasta. Se vaikuttaa todella sekavalta, mutta toivon voivani selvittää sen perin pohjin. Katsotaan ensin, miten maailma syntyi.

MAAILMAN LUOMINEN

Alussa oli vain tyhjyys, valtava kita Ginnungagap. Oli myös Múspellsheimur, tulihenkien maa, sekä Niflheimur, jäätävä varjo-olentojen maa. Tulen ja jään myrkyistä syntyi jättiläinen nimeltä Ýmir, ensimmäinen elävä olento. Samoihin aikoihin sulava jää synnytti jättiläismäisen alkulehmän, jonka nimi oli Audhumla. Se sai ravintonsa nuolemalla jäähileiden peittämiä suolakiviä. Niin Audhumlasta alkoi myös virrata maitoa, jolla Ýmir eli. Jätti lämpeni ja hänen kainaloidensa hiestä syntyi lisää jättiläisiä.

Erään kerran kun Audhumla imeskeli suolakiveä, alkoi siitä kohota esiin ihmismäinen hahmo. Kolmantena päivänä lehmä oli nuollut hänet kokonaan esiin. Búri (”Poika”) oli hänen nimensä, ja hänestä alkoi jumalten suku.

Búrin poika oli Bor (”Syntynyt”), ja hän sai puolisokseen jättiläisnaisen nimeltä Bestla. Heidän poikiansa olivat Ódinn (”Raivoisa”), Vili (”Tahto”) ja Vé (”Pyhä”). He olivat ensimmäiset aasat, sodanjumalat. Toisten lähteiden mukaan poikien nimet olivat Ódinn, Hänir ja Lódur. Näiden nimien merkitys on epävarma.

Ódinn ja hänen veljensä surmasivat Ýmirin ja heittivät hänet Ginnungagapin pohjalle. Ýmirin lihasta he loivat maan, hänen verestään järvet ja meret. Luista ja hampaista tulivat vuoret ja kivet. Ýmirin hiuksista luotiin kasvit, pääkallosta taivaankansi ja aivoista pilvet taivaalle. Näin surmatusta alkuolennosta luotiin Maailma. Tällainen luomismyytti on tunnettu kautta maailman.

Ýmirin lihaan ilmestyneistä madoista ja maasta Ódinn veljineen muovasi kääpiöiden suvun. He elävät maan alla ja syntyvätkin maasta, koska heillä ei ole naisia. Mutta neljä kääpiötä, Austri (”Itäinen”), Vestri (”Läntinen”), Nordri (”Pohjoinen”) ja Sudri (”Eteläinen”) asettuivat Maan neljään kulmaan ja nostivat Ýmirin kallon ylös taivaankanneksi. Jumalat ottivat Múspellsheimurista kipinöitä ja hehkuvia hiiliä ja tekivät niistä auringon, kuun ja tähdet, jotka he ripustivat taivaalle Ginnungagapin yläpuolelle.

Ýmirin verestä syntynyt meri oli niin suuri, että se hukutti jättiläiset aaltoihinsa. Vain yksi, Bergelmir, pääsi veneellä perheineen pakoon ja hän aloitti uuden jättiläisten suvun, joka vihasi aasoja ja toivoi näiden tuhoa.

Maa oli pyöreä manner ja sitä ympäröi kaikkialta meri. Jumalat antoivat jättiläisille meren rannan asuttavaksi ja loivat Ýmirin kulmakarvoista raja-aidan, suojaksi jättiläisiltä. Jättien maata kutsuttiin nimellä Jötunheimar.

Ensimmäiset ihmiset syntyivät, kun Borin pojat kävelivät rannalla ja löysivät kaksi puunrunkoa. Niistä he loivat miehen, jonka nimi oli Askur (”Saarni”) ja naisen, jonka nimi oli Embla (”Jalava”). He antoivat miehelle ja naiselle asuttavaksi muurilla rajatun maan, jonka nimeksi tuli Mannheimur, Ihmisten maa.

Taivaalla sijaitsevaan Godheimuriin, Jumalten maahan, aasat rakennuttivat linnakaupungin nimeltä Ásgardur. Godheimuria ja jättiläisten Jötunhemaria yhdisti Bifröst, Sateenkaarisilta, ja Mannheimur sijaitsi niiden välissä.

Lähteet:

Hämeen-Anttila, Virpi ja Jaakko: Tarujen kirja. Otava 2007. s. 52-55

Sumari, Anni: Odinnin ratsu – Skandinaaviset jumaltarut. Like 2007

Tynni, Aale: Eddan jumalrunot. WSOY 1982

Horoskoopit: Kaksoset - Gemini

Myytti:

Kaksoset Kastor ja Polydeukes olivat Spartan kuningas Tyndareoksen ja hänen vaimonsa Ledan poikia. Heidän äidillään oli ollut suhde myös Zeuksen kanssa ja tästä suhteesta olivat syntyneet heidän sisarpuolensa Klytaimnetra, josta tuli kuningas Agamemnonin vaimo, ja Helena, joka nai myöhemmin kuningas Menelaoksen. Kastor oli taitava hevostenkesyttäjä ja Polydeukes hyvä nyrkkeilijä. He olivat uljaita ja rohkeita ja tekivät monia urotöitä. Eräänä päivänä veljekset lähtivät etsimään itselleen vaimoja ja päättivät naida serkkunsa Foiben ja Hilaeiran. Tytöt eivät kuitenkaan suostuneet, koska heidät oli jo kihlattu toisille serkuilleen Lynkeukselle ja Idakselle. Näiden neljän miehen välille syntyi ankara taistelu, jossa Kastor sai surmansa. Polydeukes itki ja rukoili Zeusta, että saisi kuolla yhdessä rakkaan veljensä kanssa. Zeus täytti hänen pyyntönsä ja kiitokseksi veljesten urotöistä hän sijoitti sankarit taivaalle tähtikuvioon Gemini, jossa on kaksi kirkasta tähteä, Castor ja Pollux.

Lähde: David Bellingham: Kreikan mytologia. Gummerus 2000

Horoskoopit: Oinas - Aries

Myytti:

 Athamas oli Orkhomenoksen kuningas. Hänellä oli vaimo ja kaksi lasta, poika Friksos ja tytär Helle. Vaimon kuoltua Athamas meni uusiin naimisiin ottaen puolisokseen Inon, joka synnytti hänelle monta poikaa. Ino oli vallanhimoinen ja päätti tuhota Friksoksen, jotta yksi hänen omista pojistaan nousisi valtaistuimelle. Niinpä hän kylvi viljaa kuivaan maahan ja seuraava sato tuhoutui. Kuningas Athamas lähetti sanansaattajat kysymään neuvoa Delfoin oraakkelilta. Heidän palattuaan matkaltaan Ino lahjoi heidät kertomaan, että nälänhädältä vältyttäisiin vain uhraamalla prinssi Friksos. Murheellisena isä johdatti poikansa Zeuksen alttarille ja kohotti veitsensä katkaistakseen pojan kurkun, mutta juuri sillä hetkellä lensi paikalle kultaturkkinen oinas ja otti prinssin selkäänsä. Se haki mukaansa myös Hellen ja niin sisarukset olivat turvassa kuningattaren vihalta.

He lensivät kohti itää ja matkan aikana oinas kertoi olevansa merenjumala Poseidonin ja kuolevaisen Theofanen lapsi. Poseidon oli muuttanut Theofanen lampaaksi huiputtaakseen tämän kosijoita ja sitten rakastellut hänen kanssaan oinaaksi naamioituneena.

Kun oinas lensi Mustanmeren Välimereen yhdistävien salmien yli, Helle menetti otteensa ja putosi mereen. Hänen muistokseen salmea kutsutaan nimellä Hellespontos. Oinas lennätti Friksoksen Mustanmeren toiseen päähän Kolkhikseen. Siellä se vaati, että pojan oli uhrattava se ja ripustettava talja sodanjumala Arekselle pyhitettyyn tammeen. Murheissaan prinssi toteutti sen toiveen. Myöhemmin Friksos meni naimisiin Kolkhiksen prinsessan kanssa ja eli lopun elämänsä onnellisena, mutta koskaan hän ei unohtanut oinasta, joka oli pelastanut hänen henkensä. Se ikuistettiin tähtikuvioon nimeltä Aries ja syy siihen miksi sen tähdet loistavat niin himmeinä, on se, että sen kultainen talja jäi maan päälle. Juuri sitä Iason ja argonautit etsivät.

Lähde: David Bellingham: Kreikan mytologia. Gummerus 2000