Haltijaväkeä

"Nouse luontoni lovesta, syntyni syvästä maasta, haon alta haltijani."

maanantai 16. tammikuuta 2017

Vanyan Keskeneräisten Tarujen Kirja osa 1: Ne, joilla oli siivet (2011)



2. “Koti”

“No oliko teillä mukavaa?” äiti kysyi kun kuuli hälinää eteisestä. ”Joo, tosi kivaa!” Naila huusi juosten suoraan keittiöön, jossa äiti oli kuorimassa paruja. ”Ja arvaa mitä! Katso mitä minä sain!” tyttö huudahti ja aivan säteili onnesta osoittaessaan eteiseen. Äiti nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja kurkisti nurkan taakse. Paru ja veitsi putosivat lattialle. ”Hyvä tavaton! Bairre!” hän huudahti katsahtaessaan kummissaan mieheensä. ”Onko se enkeli?” Isä ja tytär nyökkäsivät melkein samanaikaisesti.

Äiti pudisteli epäuskoisena päätään. ”Voi, Bairre! Mitä sinä olet tehnyt?” hän voivotteli vieläkin hieman hämmentyneenä. ”Ottaa nyt enkeli lemmikiksi. Ja vielä lapselle!” Mutta isä vain kohautti olkiaan. ”Naila lupasi hoitaa sen täysin itse ja sen hän, Ancatra vieköön, saa tehdä, sillä minä en tuota oliota rupea paasaamaan,” hän sanoi rauhallisesti mutta tiukasti. ”Äiti, etkö sinä pidä siitä?” kysyi Naila kietoen kätensä naisen vyötärön ympäri. ”Onhan se kiva, mutta tiedätkö sinä, muru, enkelit ovat varmasti aika vaikeita hoidokkeja,” äiti vastasi vakavana sipaisten tyttärensä poskea. ”Ne eivät ole mitään tavanomaisia lemmikkejä!”
”Tiedätkö, mitä eläinhoitaja sanoi? Hän sanoi, että oikeasti Lindi on ainakin satavuotias! Satavuotias, vaikka se näyttää noin pieneltä! Uskotko? Vaikka oikeastaan ihmisen vuosissa se on vasta kaksikymmentä. Ja sitten…” Naila höpötti ja alkoi nauraa iloisesti. ”…sitten kun Lindi pääsi ulos häkistä, niin se yritti lennellä ja tehdä kaikkea hassua, vaikka sen siivetkin olivat ihan jäykistyneet siellä häkissä, niin ettei se oikeastaan pystynyt edes lentämään. Ja isä ja eläinhoitaja yrittivät saada sen kiinni.” Äiti ei oikeastaan kuunnellut, mutta hymyili kun näki tyttärensä nauravan ja silitteli tämän mustaa tukkaa. ”Sanoitko sinä, että sen nimi on Lindi?” hän kysyi ja katsahti häkissä kyyhöttävään olentoon. ”Joo, eikö ole kiva nimi?”
”Minä kun olin huomaavinani… Niin, tulepas tänne Naila. Et sinä voi antaa tytön nimeä poikaenkelille.” äiti viittoili ja Naila käveli hämmentyneenä häkin viereen. Hän pureksi huultaan hetken ja sanoi sitten: ”Hmm… No, sitten sen nimeksi tulee vaikka… Vaikka Zuri!”
”Zuri? Sehän tarkoittaa valkoista. Se onkin hyvä nimi tuolle”, isäkin puuttui puheeseen.

”Hei, Zuri!” Naila tervehti pelokasta olentoa, joka oli käpertynyt niin pieneksi kuin mahdollista. Nailan ääni ja lämmin hymy saivat sen kuitenkin lähestymään hitaasti tyttöä, joka heilutteli sormiaan rautalankojen välissä. Zuri katsahti arasti ensin isää ja äitiä, jotka olivat jo palanneet omiin puuhiinsa. Sitten oli Nailan vuoro, mutta kun tyttö edelleen näytti hyväntahtoiselta, Zuri lähestyi ja nuolaisi hieman tytön sormia. ”Hehe! Hei vain, Zuri.” Naila ujutti sormiaan hieman pidemmälle silittääkseen enkeliä ja hänen riemukseen Zuri siirsi päätään lähemmäksi. Päälaelta lähtevä pitkä kullankeltainen karva oli kuin silkkiä. ”Voi, että sinä olet söpö”, Naila huokasi.

Naila makasi valveilla katsellen mustaa taivasta. Hän hätkähti joka kerta kun salama jyrähti. Hän vapisi pelosta ja veti peiton päänsä yli käpertyen niin pieneksi kun mahdollista. Aivan läheltä kuuluva iso jyrähdys sai kyyneleet valumaan poskille ja Naila potki peiton syrjään, nappasi häkin avaimen työpöydältä ja syöksähti itkien enkelin luo. Zuri heräsi tytön kolisteluun ja kun häkki saatiin auki, se ojensi kätensä Nailaa kohti. Tyttö tarttui tiukasti enkelin käteen ja sanoi itkuisella äänellä: ”Tule, Zuri! Tule minun viereeni nukkumaan!”
Sitten jurähti taas ja Naila kietoi kätensä tiukasti Zurin ympärille, vaikkei ylettynytkään kuin vyötäröön. ”Ole kiltti, Zuri! Minua pelottaa!” tyttö itki, irrotti äkkiä otteensa ja juoksi sänkyyn. Zuri ei oikein tiennyt miten sängyssä oltiin, mutta siihen se kiipesi ja asettui makuulle ottaen Nailasta mallia. Naila kiehnäsi itsensä aivan sen viereen ja leikitteli kultaisilla hiuskiehkuroilla. Ja aina kun jyrähti, hän ummisti silmänsä ja painautui aivan enkeliä vasten, joka tyttöä rauhoittaakseen silitteli arasti tämän poskia ja tummia hiuksia. Se työnsi kuononsa aivan lähelle ja nuuhki ja sen rauhallinen hengitys ja lämpöä hohkaava keho tuuditti Nailankin lopulta uneen.

Naila kiljui ja ulisi niin kovaa ja korkealta kuin vain voi, kun isä repi Zuria pois sängystä. Pois lapsen luota. Enkeli sähisi ja irvisteli hieman. Se tiesi mitä Bairre voisi tehdä. Se ei uskaltanut vastustaa enempää. Se halusi vain olla lähellä tuota lasta.
Äiti tuli aamutakissa huoneeseen ja kyykistyi rauhoittelemaan lastaan. ”Hyss… Naila… Naila, mitä sinä kiljut?”
”Iiiii….! Isä yrittää viedä Zurin pois!”
”Nigave! Haetko kaulapannan työhuoneesta!” Bairre huusi metelin yli. ”Ja tuotko samalla työkalupakkini! Tämä peto täytyy panna kunnolla kiinni.”
Naila kiljui ja huusi edelleen kurkku suorana. ”Yäääh…! Isä! Älä koske! Isä...! Minä inhoan sinua! Inhoan!” ja hän hautasi päänsä petivaatteisiin ja puhkesi parkuvaan itkuun. Zuri näytti haastavasti hampaitaan Bairrelle ja riuhtoi ja läimäytteli siipiään ajaakseen ahdistelijansa pois. Mutta Bairre oli iso ja vahva ja hänen tiukka otteensa enkelin kyynärtaipeista piti. Äidin palattua tarvikkeiden kanssa Bairre napsautti paksun rautaisen pannan olennon kaulaan ja kahlitsi sen kiinni huoneen seinään. Kauas sängystä ja työpöydästä. Kauas Nailasta. Mahdollisimman kauas.

-Kiitokset K:lle, joka toimi tuohon aikaan lukijanani ja palautteenantajanani :)
Tarinan ensimmäisen osan löytää täältä:
 http://celerana-chan.deviantart.com/art/Ne-joilla-oli-siivet-1-luku-271185169

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti