2. “Koti”
“No oliko teillä mukavaa?” äiti kysyi kun kuuli hälinää
eteisestä. ”Joo, tosi kivaa!” Naila huusi juosten suoraan keittiöön, jossa äiti
oli kuorimassa paruja. ”Ja arvaa
mitä! Katso mitä minä sain!” tyttö huudahti ja aivan säteili onnesta
osoittaessaan eteiseen. Äiti nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja kurkisti nurkan
taakse. Paru ja veitsi putosivat
lattialle. ”Hyvä tavaton! Bairre!” hän huudahti katsahtaessaan kummissaan
mieheensä. ”Onko se enkeli?” Isä ja tytär nyökkäsivät melkein samanaikaisesti.
Äiti pudisteli epäuskoisena päätään. ”Voi, Bairre! Mitä
sinä olet tehnyt?” hän voivotteli vieläkin hieman hämmentyneenä. ”Ottaa nyt
enkeli lemmikiksi. Ja vielä lapselle!” Mutta isä vain kohautti olkiaan. ”Naila
lupasi hoitaa sen täysin itse ja sen hän, Ancatra
vieköön, saa tehdä, sillä minä en tuota oliota rupea paasaamaan,” hän sanoi
rauhallisesti mutta tiukasti. ”Äiti, etkö sinä pidä siitä?” kysyi Naila kietoen
kätensä naisen vyötärön ympäri. ”Onhan se kiva, mutta tiedätkö sinä, muru,
enkelit ovat varmasti aika vaikeita hoidokkeja,” äiti vastasi vakavana
sipaisten tyttärensä poskea. ”Ne eivät ole mitään tavanomaisia lemmikkejä!”
”Tiedätkö, mitä eläinhoitaja sanoi? Hän sanoi, että
oikeasti Lindi on ainakin satavuotias!
Satavuotias, vaikka se näyttää noin pieneltä! Uskotko? Vaikka oikeastaan
ihmisen vuosissa se on vasta kaksikymmentä. Ja sitten…” Naila höpötti ja alkoi
nauraa iloisesti. ”…sitten kun Lindi pääsi ulos häkistä, niin se yritti
lennellä ja tehdä kaikkea hassua, vaikka sen siivetkin olivat ihan jäykistyneet
siellä häkissä, niin ettei se oikeastaan pystynyt edes lentämään. Ja isä ja
eläinhoitaja yrittivät saada sen kiinni.” Äiti ei oikeastaan kuunnellut, mutta
hymyili kun näki tyttärensä nauravan ja silitteli tämän mustaa tukkaa. ”Sanoitko
sinä, että sen nimi on Lindi?” hän kysyi ja katsahti häkissä kyyhöttävään
olentoon. ”Joo, eikö ole kiva nimi?”
”Minä kun olin huomaavinani… Niin, tulepas tänne Naila.
Et sinä voi antaa tytön nimeä poikaenkelille.” äiti viittoili ja Naila käveli
hämmentyneenä häkin viereen. Hän pureksi huultaan hetken ja sanoi sitten: ”Hmm…
No, sitten sen nimeksi tulee vaikka… Vaikka Zuri!”
”Zuri? Sehän tarkoittaa valkoista. Se onkin hyvä nimi
tuolle”, isäkin puuttui puheeseen.
”Hei, Zuri!” Naila tervehti pelokasta olentoa, joka oli
käpertynyt niin pieneksi kuin mahdollista. Nailan ääni ja lämmin hymy saivat
sen kuitenkin lähestymään hitaasti tyttöä, joka heilutteli sormiaan
rautalankojen välissä. Zuri katsahti arasti ensin isää ja äitiä, jotka olivat
jo palanneet omiin puuhiinsa. Sitten oli Nailan vuoro, mutta kun tyttö edelleen
näytti hyväntahtoiselta, Zuri lähestyi ja nuolaisi hieman tytön sormia. ”Hehe!
Hei vain, Zuri.” Naila ujutti sormiaan hieman pidemmälle silittääkseen enkeliä
ja hänen riemukseen Zuri siirsi päätään lähemmäksi. Päälaelta lähtevä pitkä
kullankeltainen karva oli kuin silkkiä. ”Voi, että sinä olet söpö”, Naila
huokasi.
Naila makasi valveilla katsellen mustaa taivasta. Hän
hätkähti joka kerta kun salama jyrähti. Hän vapisi pelosta ja veti peiton
päänsä yli käpertyen niin pieneksi kun mahdollista. Aivan läheltä kuuluva iso
jyrähdys sai kyyneleet valumaan poskille ja Naila potki peiton syrjään, nappasi
häkin avaimen työpöydältä ja syöksähti itkien enkelin luo. Zuri heräsi tytön
kolisteluun ja kun häkki saatiin auki, se ojensi kätensä Nailaa kohti. Tyttö
tarttui tiukasti enkelin käteen ja sanoi itkuisella äänellä: ”Tule, Zuri! Tule
minun viereeni nukkumaan!”
Sitten jurähti taas ja Naila kietoi kätensä tiukasti
Zurin ympärille, vaikkei ylettynytkään kuin vyötäröön. ”Ole kiltti, Zuri! Minua
pelottaa!” tyttö itki, irrotti äkkiä otteensa ja juoksi sänkyyn. Zuri ei oikein
tiennyt miten sängyssä oltiin, mutta siihen se kiipesi ja asettui makuulle
ottaen Nailasta mallia. Naila kiehnäsi itsensä aivan sen viereen ja leikitteli
kultaisilla hiuskiehkuroilla. Ja aina kun jyrähti, hän ummisti silmänsä ja
painautui aivan enkeliä vasten, joka tyttöä rauhoittaakseen silitteli arasti
tämän poskia ja tummia hiuksia. Se työnsi kuononsa aivan lähelle ja nuuhki ja
sen rauhallinen hengitys ja lämpöä hohkaava keho tuuditti Nailankin lopulta
uneen.
Naila kiljui ja ulisi niin kovaa ja korkealta kuin vain
voi, kun isä repi Zuria pois sängystä. Pois lapsen luota. Enkeli sähisi ja
irvisteli hieman. Se tiesi mitä Bairre voisi tehdä. Se ei uskaltanut vastustaa
enempää. Se halusi vain olla lähellä tuota lasta.
Äiti tuli aamutakissa huoneeseen ja kyykistyi
rauhoittelemaan lastaan. ”Hyss… Naila… Naila, mitä sinä kiljut?”
”Iiiii….! Isä yrittää viedä Zurin pois!”
”Nigave! Haetko kaulapannan työhuoneesta!” Bairre huusi
metelin yli. ”Ja tuotko samalla työkalupakkini! Tämä peto täytyy panna kunnolla
kiinni.”
Naila kiljui ja huusi edelleen kurkku suorana. ”Yäääh…!
Isä! Älä koske! Isä...! Minä inhoan sinua! Inhoan!” ja hän hautasi päänsä
petivaatteisiin ja puhkesi parkuvaan itkuun. Zuri näytti haastavasti hampaitaan
Bairrelle ja riuhtoi ja läimäytteli siipiään ajaakseen ahdistelijansa pois.
Mutta Bairre oli iso ja vahva ja hänen tiukka otteensa enkelin kyynärtaipeista
piti. Äidin palattua tarvikkeiden kanssa Bairre napsautti paksun rautaisen
pannan olennon kaulaan ja kahlitsi sen kiinni huoneen seinään. Kauas sängystä
ja työpöydästä. Kauas Nailasta. Mahdollisimman kauas.
-Kiitokset K:lle, joka toimi tuohon aikaan lukijanani ja palautteenantajanani :)
Tarinan ensimmäisen osan löytää täältä:
http://celerana-chan.deviantart.com/art/Ne-joilla-oli-siivet-1-luku-271185169
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti